<p>AIKA</p>Asuu aamuruskon mailla kansa,jonka jumala on Aika. Templitehty hälle puistohon on pyhään,virran vieriväisen kaltahalle.Loitos loistaa templin kaarikatot,kauas kuuluu pappein kuorolaulu,kauemmaksi vielä maine kulkeeAjan ankarasta uskonnosta.Aika näät ei ole kivikuvakäsin tehty taikka luonnon muoto,aate ei, ei tyhjä mielihoure.Aika hirviö on julma, jokauhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,sata miestä, inieheväa ja nuorta,joka vuoden kuussa kääntyvässä.Siit’ on idän maassa itku, parku,paino raskas rintaluita painaa.Mutta näin ne laulaa templin papitkäyden kuutamossa hiljaisessa:«Suuri, suuri, ankara on Aika!Maailmoiden mahtaja sa olet,kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,vaan kun sinä jalan maahan poljet,jää ei ykskään eloon elävistä.»Tarun kertoi mulle templin pappikerrao aurinkoisen alas mennen,yössä yksinänsä koskein kuohunpyhän virran pyörtehiltä soiden.Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaakimalteli Himalajan huiput.Väkevästi loisti vanhan silmä,kun han tarinansa kumman kertoi:«Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.Yksi erällänsä nuoret tuodaan,silmin sidotuin ja käsin. Uksiavataan ja jälleen suljetahan.Hälle ei se enää koskaan aukee.Uhrien parvessa on poika uljas,pitkä varreltaan kuin palmu, kauniskasvoiltaan kuin Buddha, jalo nahdä.Ainoo turva on han äidin vanhan,toivo tietäjien, naisten lempi,leirin kaunistus ja kansan kaiken.Vuoroansa vaiti odottaa han,äiti vierellänsä itkee, huokaa.Hetki lyö. Han sisään sysätähän,pedon kiljunnan han kuulee, tunteekasvoillansa kalman henkayksen —silloin, katso: silmäin side laukee,ja han näkee, mit! ei kenkäan nähnyteikä nähdä sopis kuolevaisen.Ajattaren ankaran han näkee:puoleks lisko, suomuinen ja suuri,puoleks nainen punalieska-huuli,päässä silmät niinkuin pätsi palaa,pätsin pohjass’ ajan pyyteet kiehuu,käden kohottaa han vetääksensäsulhon syleilyynsä kauheahan.Seisovat he hetken vastatusten,Ajatar ja urho miekan, mielen:katso, vaappuu pedon polvet, sammuusilmä, vaipuu käsi kynnellinen;keveästi niinkuin kesäiltasulhon huulille han suukon painaa.Mutta kammiosta urho astuukalpeana niinkuin kuolo, kulkeemetsiin, jättää äidin, siskot, miettii,tekee hengen toitä, jotk’ ei katoo,vaikka katoaisi kansa kaikki.Hänehen ei Ajan hammas pysty,voittanut han ompi kuolon vallan,silla han on unelmainsa urhoja han täyttää, mita monet tuumii.»Näin se kertoi kerran templin pappimulle aurinkoisen alas mennen.Vaiti istuin, vaiti kertojakin.Himmenivät Himalajan huiput.Yössä yksinänsä koskein kuohupyhän virran pyortehiltä kuului.Silloin sanat sattui mieleheni:«Eikö sitten enää milloinkanamiestä ollut Ajan voittajata?»Väkevästi vanhan silmä loisti,kädet rinnoillaan lian risti, lausui:«Aika voitetahan joka kerta,jolloin aatos miehen mieless’ syttyy,aatos miehen mieltä ankarampi,kasvavainen yh kuolevaisen.Siitä asti on hän outo täällä,herra muille, oija itsellensä,sillä hän on unelmainsa urho,oman aattehensa astinlauta.»«Entä jos hän aattehensa tahraa?»«Silloin aate hänet alas lyöpi,ottaa asuntonsa toiseen, jatkaatietään niinkuin myrsky merta käyden.»Hetket kului. Pedot öiset heräs,lähti leopardi piilostansa,tiikeri, tuo karavaanein kauhu,leijonakin, metsästäjän mielle,oksat risahteli, risut taittui,kaukaa karjunta yön ilman halkas.Ja ma mnistin Ajattaren haamunja ma kysyin äänin vavahtavin:«Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?Eikö koskaan koita kansain onni?»Liene kuullut ei hän kysymystä.Vaiti istui hän ja vaiti minä.Tähdet syttyi taivahalle, syttyiiäis-aatteet ihmissydämissä;ja ma kuulin koskein kuorolaulunpyhän virran pyörtehiltä soivan:«Suuri, suuri, ankara on Aika,maailmoiden mahtaja sa olet,kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,pysyväinen vain on pyhä virta,iäinen vain ihmishengen kaipuu.»
